Olet nähnyt minun innostuvan monista asioista. Minä olen se, joka on ensimmäisenä nostamassa kätensä pystyyn, kun ehdotetaan jotain uutta ja ihmeellistä. Olen luultavasti myös se, joka on kokeillut ensimmäisenä uutta ruokavaliota, harrastusta tai vaikka uutta välipalavaihtoa. Lapsena olin se, joka aloitti yhden leikin eikä koskaan vienyt sitä loppuun, kun aloitti jo uuden.
Koulussa olin se, joka jaksoi aloittaa heti kirjoittamaan esseetä aiheesta ”Mikä minusta tulee isona?”, mutta olin myös se, joka ei koskaan saanut aikaan järkevää tekstiä vaan teksti rönsyili aiheesta toiseen ihan jatkuvasti. Olin koulussa se, joka ei jaksanut keskittyä yhtään asiaan kerralla vaan minun piti tunnilla kirjoittaa kavereiden kanssa lappuja. Lukiossa opettajani sanoivat, että jos vain jaksaisin keskittyä kunnolla annettuihin asioihin niin numeroni olisivat parempia. En jaksanut.
Nuorempana olin parisuhteissa se, joka lopetti parisuhteen, koska kyllästyin.
Olen myös se henkilö, joka ärsyttävästi heiluttelee jalkojaan luennoilla, napsuttelee kynää, liikehtii ja venkoilee tuolilla, kun ei jaksa olla paikoillaan. Olen se, jonka kuulet useimmiten valittavan sitä, miten väsyttää eikä jaksa keskittyä.
Olen se, joka aloittaa monta projektia saamatta yhtäkään niistä vietyä loppuun kunnialla. Olet luultavasti hermostunut minuun useasti, koska olen ailahtelevainen. Olen kaveriporukassa se, jonka mielipiteet vaihtelevat jatkuvasti. Minulle saa myös usein muistuttaa, että ”Olet kertonut tämän asian minulle jo monta kertaa.” tai ”Olet näyttänyt nämä kuvat minulle jo.”
Mikäli olet lukenut blogiani, tai seurannut muuten vain elämääni olet saattanut usein minulle siitä mitään sanottamatta ajatella, että puhuin vain lämpimikseni, sillä sehän innostuu niin helposti ja kohta se ei taas edes muista mitä tuli luvattua.
Olen ikuinen aloittaja. Olen se henkilö, joka tekee kaiken ”huomenna”. Luovutan herkästi. Minulta puuttuu tahdonvoima.
Koetan kovasti vakuuttaa itselleni, että minä riitän tällaisena kuin olen. Valitettavasti tiedän sen olevan valhetta, sillä minä en tule koskaan riittämään itselleni. En osaa olla lempeä itseäni kohtaan vaan jään herkästi makaamaan peittoni alle itkemään, että en pystynyt tähän tälläkään kertaa.
Olen aina ollut ”Kaikki mulle nyt heti” ihminen. Tulen luultavasti olemaan sitä aina.
Silti minä jälleen kerran yritän. Yritän jälleen kerran saada itseni parempaan kuntoon. Sillä uskon kuitenkin, että joskus on pakko koittaa se hetki, kun minä pystyn viemään tämän asian loppuun.
En tiedä koittaako se kuukauden, vuoden, kymmenen vuoden päästä. Minä toivon, että se koittaa. En uskalla asettaa itselleni tavoitteita, koska pelkään etten saavuta niitä ja sen jälkeen luovutan taas ja jään kotiin miettimään miksi olen ikuinen aloittaja.
Olen se, joka valittaa jatkuvasti, vaikka ensin on sanonut, ettei aio sitä tehdä.
Kirjoitin tämänkin tekstin, koska halusin tuoda esille niitä asioita, joita pelkään itsessäni. Tiedän, että on olemassa muitakin kaltaisiani ihmisiä. Lämpimät osanottoni heille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti