”Taas näitä iänikuisia sankaritarinoita siitä miten tuokin ihminen pudotti painoa ja paransi elämänsä. Hitto kun se oiskin noin perkeleen helppoa.”
Jotakuinkin noin totesin useasti, kun luin aikoinaan noita
tarinoita. En edes tiedä miksi niitä luin, kai mie luulin että
niiden kautta miekin saisin jonkun ”Jos tuokin niin kyllä miekin”
ajatuksen. Sitä ajatusta vaan ei tullut, tai sitten se tuli hetkeksi
mutta kyllä se pian unohtui. Olin leimannut itseni luovuttajaksi.
Olin sokea näkemään mistä kaikesta olin jo selviytynyt ja miten
hemmetin ison henkisen matkan olin tehnyt tullakseni siksi ihmiseksi,
joka olen vielä tänäkin päivänä.
Olin siis tullut
sokeaksi sille, että olin selviytynyt vakavista masennuskausista,
saanut niskaotteen syömishäiriöstäni ja kaiken sen ohella
suoritin lukion ja kävin mielenterveyskuntouksessa. Työttömäksi
jääminen vuonna 2010 oli miulle pelottavaa aikaa. Olin suorittanut
lukion, mutta miulla ei ollut mitään suuntaa elämässäni.
Kyllähän mie tiesin, että miun
syömistavoissa oli ongelmia- ja paljon. Söin todella vähän ja
epäsäännöllisesti. Melkein kaikki kasvikset kuului osastoon ”Hyi
yäk en syö.” En muista mistä lähtien olen ollut näin nirso,
mutta kyllä mie enemmän tai vähemmän koko lapsuutenikin olin
ruuan suhteen todella nirso ja söin pieniä annoksia. Muistan
sellaisenkin tapauksen, kun meidän kodissa oli keittiössä
sellainen ihmeellinen kolo keittiön kaapin alapuolella (oisko ollut
joku ilmanvaihtojuttunen) ja tungin sinne ruokaa, jota en jaksanut
syödä. Äiti sitten kerran alkoi sitä koloa imuroimaan ja yllätys
oli varmaan melkoinen, kun huomasi ”kätköni”. Lapsuudesta
muistan myös, että meillä ei saanut olla kavereita (ainakaan
miulla) kylässä silloin, kun oli ruoka-aika. Monesti mie otin juuri
silloin tosi vähän ruokaa ja ahmin, kun oli kiire leikkimään
kavereiden kanssa. Ei voi sanoa etteikö vanhemmillani olisi ollut
kaikki konstit käytössä.
Teini-ikäisenä ongelmia oli
vielä enemmän. Varsinkin siihen aikaan, kun ensimmäisen kerran
”sain päähäni” ryhtyä kasvissyöjäksi. Se oli vain hieman
ongelmallista sillä en oikein niitä kasviksiakaan sitten syönyt.
Muistan jopa, että vanhemmat ostivat soijarouhettakin, että olisi
sitten lihan korviketta – no en mie siitäkään silloin tykännyt.
Kuinkahan epätoivoisia miun vanhemmat ovat olleet tuossa vaiheessa?
Muistan, että mie söin tasan tarkkaan pussinuudeleita, kalapuikkoja
ja ranskalaisia. Ihme ettei mitään isompia ongelmia oo miulle
tullut tuosta. Monihan voisi sanoa, että kyllä se lapsi syö kun
sille ei anna periksi – miun kohdalla näin ei ollut.
Kun sitten muutin ensimmäiseen omaan asuntooni ja olin vastuussa omista ruokailuistani alkoi hommat menemään vielä enemmän päin seiniä. Onneksi sentään sain lukiossa ruokaa, josta pidin. Silloin opin syömään monipuolisemmin kasviksia, mutta edelleen kyllä nirsoilin paljon. Mie oon aina ollut hirveän vaikutusaltis kaikille ”ruokavillityksille” varsinkin, jos kyseessä on joku ”Näin elät terveellisemmin” artikkeli. Esimerkiksi vuonna 2010 VHH-ruokavalio oli suuri juttu ja mie lankesin siihen lankaan heti. Ruokavaliosta poistui lähestulkoon kaikki hiilarit moneksi vuodeksi, tilalle tuli proteiinit. Harmi vaan, että tässäkin mentiin niin pieleen kun vaan voitiin.
Ensimmäinen kunnon parannuksen ruokailuihini tein 2017, kun aloitin työt Sinilinnun päiväkodilla. Silloin tutustuin moniin uusiin kasvisruokiin joihin ihastuin ja jotka vielä tänäkin päivänä kuuluu miun vakioruokiin. Noihin aikoihin aloin myös enemmän hyödyntämään kasviproteiineja, mutta edelleen miun ruoka-annokset oli todella pieniä ja ruokailukertoja oli 3 max 4 päivässä. Noihin aikoihin myös yritin löytää syytä kipuilevalle vatsalleni ja monien kokeiluiden jälkeen huomasin, että punainen liha sekä kovin rasvainen ruoka aiheutti miulle suuria vatsakipuja. Tuolloin jätin punaisen lihan kokonaan ruokavaliostani pois ja on ollut muuten hienoa huomata, ettei nykyään enää koske vatsaan.
Miltä pohjalta sitten lähdin tekemään
elämäntapoihini pysyvää muutosta 2020? Olin kyllä jo pitkään
tiedostanut, että olin väsynyt eikä energiaa oikein meinannut
riittää mihinkään. Tein työtä, joka oli fyysisesti sekä
henkisesti raskasta. Tiedostin myös, että painoa oli varmasti
tullut vuosien varrella melko paljon ja sekin varmasti vaikutti
jaksamiseeni. Olin kuitenkin hyväksynyt kehoni sellaisena kuin se
oli ja tiesin, että aina kun yritin lisätä liikuntaa elämääni
se katkesi aina siihen kun huomasin etten vain jaksanut. Oli helpompi
aina luovuttaa. Tietenkin jo kaksi noidannuoltakin sai miut
ajattelemaan itseäni laajemmasta näkökulmasta. Siltikään
muutosta liikuntaan ei tapahtunut. Hoidin kyllä itseäni
Kajava-hoidolla, että edes jokin muutos oli tapahtunut.
Sitten
syksyllä kipeytyivät miun jalat. Sain tietää, että miulla oli
plantaarifaskiitti (vanha termi on luupiikki). Olin niin kyllästynyt
siihen kipuun ja ravasin useiden lääkäreiden luona kuulemassa,
että ei sille oikein mitään voi tehdä ja mitkä kaikki asiat
siihen altistaa. Sitten tämä yksi terveyskeskuslääkäri pisti
miut vaa'alle. Olin käynyt vaa'alla viimeksi vuonna 2012. Se oli
silloin, kun kävin aktiivisesti kuntosalilla ja sehän sitten kaatui
silloin siihen kun pää ei ollut oikein kunnossa. Kävin salilla
myös about joka päivä, koska luulin että niin kuuluu tehdä.
En olisi halunnut astua vaa'alle.
Tiesin, että olen ylipainoinen eikä minua kiinnostunut se luku
millään tavalla. No en tiedä olisinko voinut sanoa, että ”Joo
en kuule halua tietää”, mutta siihen mie astuin ja katsoin lukua.
En muista olenko missään vaiheessa sanonut tuota lukemaa ääneen,
mutta nyt kun elämäntapamuutos on onnistunut hyvin voin todeta sen
luvun olleen 107kg. Järkytyin. Olin tullut oikeasti sokeaksi sille,
kuinka paljon painoa oli vuosien varrella kertynyt. Olin kuitenkin
mielestäni suhteellisen terve. Lääkäri määräsi verikokeisiin
ja nekin kertoivat sitten, että olin väärässä. Verensokeri oli
hieman koholla ja miulla oli D-vitamiinin puutos. Olin menossa
pikkuhiljaa kohti 2-tyypin diabetesta, jos en tekisi muutosta.
Lääkäri ehdotti hoitomuodoksi pistoksia, lihavuusleikkausta tai
pussikeittodieettiä.
Kotiin päästyäni romahdin. Kävin
itkemään pöydän ääreen ja Joonas lohdutti vierellä. Itkin ja
sanoin, että onko tosiaan niin ettei tässä enää muuta
vaihtoehtoa ole kuin ne mitä lääkäri ehdotti? Tuskastuneena
totesin, etten mie pysty tähän yksin. En mie saa itseäni
harrastamaan liikuntaa vaikka asiat oli kuinka päin helvettiä. Olin
viittä vaille valmis romahtamaan taas siihen pisteeseen, että
lopetan syömisen kokonaan. Kaksisuuntainen mielialahäiriöni nosti
demonista päätään pitkästä aikaa.
Sitten jokin napsahti. Silleen hyvällä tavalla. Päätin, että ei hitto. Mie oon vahvempi nykyään kuin ennen, mie en anna depression viedä miuta tällä kertaa mukanaan. Olin useasti kadehtinut ihmisiä, joilla on varaa personal traineriin, kun näin miten he olivat saaneet pysyä tuloksia. Aloin selaamaan Tampereen personal trainereita ja olin epätoivoinen, monet heistä vaikuttivat sellaiselta etten tulisi heidän kanssaan olemaan koskaan samalla aaltopituudella. Sitten https://www.ptpankki.fi/personal-trainerit/pirkanmaa/ sivulta erottui itsevarman oloinen tyyppi. Päädyin sitten selaamaan Liisan omia nettisivuja ja jokin kolahti. Isona plussana pidin sitä, että hänen luokseen pääsi veloituksettomaan alkukartoitukseen. Sitten asiat menikin jotenkin lumipallomaisesti eteenpäin. Heti siitä kerrasta, kun juttelin Liisan kanssa tiesin et tässä on ihminen jonka kanssa mie onnistun. Studiolta pois kävellessäni soitin Joonakselle ja kerroin, että tietenkin se tulisi olemaan kallista, mutta ahdistuneena sanoin etten pysty tähän yksin ja et mie voin luopua ihan kaikesta muusta jos miulla vain olisi nyt mahdollisuus tähän.
Kotona laskeskelin sitten palkkaani ja muita menoeriä. Tähän oli onneksi se suuri onnenkantamoinen sattunut, että miulle oli juuri samaan aikaan myönnetty kulutusluotto ja se oli miulle se viimeinen päätös. Tiesin, että tämä on asia johon olen valmis ottamaan velkaa. Olisin halunnut sitoutua vuoden valmennukseen, mutta koska olin jäämässä työttömäksi maaliskuussa 2021 miulla oli varaa sitoutua vain kolmeksi kuukaudeksi.
Itse valmennuksesta olenkin paljon
kirjoittanut ja purkanut fiiliksiäni. En tiedä vielä tänä
päivänäkään paljon painan, en tiedä olisinko valmis näkemään
sitä lukua sillä en tiedä olisinko mihinkään vieläkään
tyytyväinen. Olen ajatellut, että ehkä tämän vuoden joulukuussa
kävisin vaa'alla kun elämäntapamuutoksesta on kulunut vuosi. Se
mikä miulla on tässä mittarina on tämä olo sekä se mitä lähdin
valmennuksella hakemaan eli liikunnallinen elämäntapa. Suoritin
Joonaksen kanssa kuntonyrkkeilyn alkeiskurssin ja tykästyin lajiin.
Aion jatkaa kuntonyrkkeilyä sitten, kun löydän siihen sellaisen
paikan jossa oloni tuntuu hyvältä. Olen aloittanut crossfitin
ONRAMP-kurssin, mutta se jäikin nyt sitten tauolle koska menin
ottamaan tatskoja ja niiden kanssa ei oikein sovi näin
paranemisvaiheessa tuo urheilu. Onneksi sain siirrettyä kurssin
suorituksen toukokuulle.
Mitään ihmeparanemista tässä ei
ole tapahtunut. Olen edelleen epävarma ja esimerkiksi ulkona
tälläkin hetkellä vallitseva hirveä keli ei inspiroi miuta
ulkoilemaan. Onneksi käytiin eilen Joonaksen kanssa pitkällä
kävelyllä niin ei haittaa, jos tänään ei ole heti samaa
suoritusta tekemässä. Olen oppinut olemaan itselleni armollinen,
minimi, optimi, maksimi. Nuo kolme sanaa opin valmennuksesta ja
tällekin päivälle olen minimin asettanut.
Miksi sitten kirjoitin tämän tekstin? Sen vuoksi, että tämä on sitä pään terapiaa. Koin, että kirjoitan tämän tekstin todellakin itseäni varten, mutta julkaisen blogissani (joka onkin ollut pitkään hiljaiselolla) jos vaikka miun tarina voisi inspiroida jotakuta muuta. En tiedä onko tämä juuri sellainen inhottava sankaritarina, johon tekstin alussa viittasin, mutta olen miekin tehnyt sellaisen asenteenmuutoksen etten ehkä näe näitä tarinoita enää niin inhottavina. Nostan hattua edelleen kaikille, jotka ovat pystyneet tähän samaiseen suoritukseen mihin itse olen nyt pystynyt.
Mitä vinkkejä sitten itse antaisin muille?
Tunne itsesi. Jos tiedät, että siulla on takana jo tuhat erilaista projektia, mutta ne kaikki ovat epäonnistuneet hanki itsellesi valmentaja.
Havannoi kokonaiskuva, mutta esteiden sijaan näe ratkaisuja.
Löydä laji, josta oikeasti pidät. Sellainen laji, jossa liikunta tulee kuin itsestään
Unohda vaaka
Muista, että ammattilaisurheilijatkaan eivät urheile joka päivä
Unohda dieetit, keskity rakentamaan ruokavalio jota voit noudattaa loppuelämäsi. Muista, että tasapainoiseen ruokavalioon kuuluu hiilihydraatit, proteiinit, kuidut sekä hyvät rasvat.
SYÖ! Muista ruokarytmi! Aamupala, välipala, lounas, välipala (vähän ruokaisampi) ja iltapala. Tämä on tällä hetkellä se mikä sopii minulle ja tällä ateriarytmillä ei tule mielihaluja napostella.
Ole lempeä itsellesi ja muista minimi, optimi ja maksimi. Tee niistä sellaisia, että minimin voit tehdä myös silloin kun ulkona on aivan järkyttävä sää ja mieli on niin matalalla että jo kenkien jalkaan laittaminen saa melkeen aikaan paniikin. Tässä kohtaa suosittelen Antti Tuiskun Pään Takii biisiä.
Jos luot tavoitteita, muista tehdä niitä pitkälle aikavälille. ”Vuoden päästä minä...” Ajattelun sijaan ajattele vaikka ”Viiden vuoden päästä minä..”
Tee asenteenmuutos. ”En pysty tähän” sijaan sano itsellesi, että ”Minä pystyn tähän, minä olen vahva ja rohkea!”
Pidä hauskaa, nauti elämästä!
Monenlaista naamailua ja fiilistä! 
Ruuat ennen 
Ruuat nykyään
