Illusion and Dream

maanantai 26. huhtikuuta 2021

Pienikin olento voi olla hyvin rohkea

”Taas näitä iänikuisia sankaritarinoita siitä miten tuokin ihminen pudotti painoa ja paransi elämänsä. Hitto kun se oiskin noin perkeleen helppoa.”

Jotakuinkin noin totesin useasti, kun luin aikoinaan noita tarinoita. En edes tiedä miksi niitä luin, kai mie luulin että niiden kautta miekin saisin jonkun ”Jos tuokin niin kyllä miekin” ajatuksen. Sitä ajatusta vaan ei tullut, tai sitten se tuli hetkeksi mutta kyllä se pian unohtui. Olin leimannut itseni luovuttajaksi. Olin sokea näkemään mistä kaikesta olin jo selviytynyt ja miten hemmetin ison henkisen matkan olin tehnyt tullakseni siksi ihmiseksi, joka olen vielä tänäkin päivänä.

Olin siis tullut sokeaksi sille, että olin selviytynyt vakavista masennuskausista, saanut niskaotteen syömishäiriöstäni ja kaiken sen ohella suoritin lukion ja kävin mielenterveyskuntouksessa. Työttömäksi jääminen vuonna 2010 oli miulle pelottavaa aikaa. Olin suorittanut lukion, mutta miulla ei ollut mitään suuntaa elämässäni.

Kyllähän mie tiesin, että miun syömistavoissa oli ongelmia- ja paljon. Söin todella vähän ja epäsäännöllisesti. Melkein kaikki kasvikset kuului osastoon ”Hyi yäk en syö.” En muista mistä lähtien olen ollut näin nirso, mutta kyllä mie enemmän tai vähemmän koko lapsuutenikin olin ruuan suhteen todella nirso ja söin pieniä annoksia. Muistan sellaisenkin tapauksen, kun meidän kodissa oli keittiössä sellainen ihmeellinen kolo keittiön kaapin alapuolella (oisko ollut joku ilmanvaihtojuttunen) ja tungin sinne ruokaa, jota en jaksanut syödä. Äiti sitten kerran alkoi sitä koloa imuroimaan ja yllätys oli varmaan melkoinen, kun huomasi ”kätköni”. Lapsuudesta muistan myös, että meillä ei saanut olla kavereita (ainakaan miulla) kylässä silloin, kun oli ruoka-aika. Monesti mie otin juuri silloin tosi vähän ruokaa ja ahmin, kun oli kiire leikkimään kavereiden kanssa. Ei voi sanoa etteikö vanhemmillani olisi ollut kaikki konstit käytössä.

Teini-ikäisenä ongelmia oli vielä enemmän. Varsinkin siihen aikaan, kun ensimmäisen kerran ”sain päähäni” ryhtyä kasvissyöjäksi. Se oli vain hieman ongelmallista sillä en oikein niitä kasviksiakaan sitten syönyt. Muistan jopa, että vanhemmat ostivat soijarouhettakin, että olisi sitten lihan korviketta – no en mie siitäkään silloin tykännyt. Kuinkahan epätoivoisia miun vanhemmat ovat olleet tuossa vaiheessa? Muistan, että mie söin tasan tarkkaan pussinuudeleita, kalapuikkoja ja ranskalaisia. Ihme ettei mitään isompia ongelmia oo miulle tullut tuosta. Monihan voisi sanoa, että kyllä se lapsi syö kun sille ei anna periksi – miun kohdalla näin ei ollut.

Kun sitten muutin ensimmäiseen omaan asuntooni ja olin vastuussa omista ruokailuistani alkoi hommat menemään vielä enemmän päin seiniä. Onneksi sentään sain lukiossa ruokaa, josta pidin. Silloin opin syömään monipuolisemmin kasviksia, mutta edelleen kyllä nirsoilin paljon. Mie oon aina ollut hirveän vaikutusaltis kaikille ”ruokavillityksille” varsinkin, jos kyseessä on joku ”Näin elät terveellisemmin” artikkeli. Esimerkiksi vuonna 2010 VHH-ruokavalio oli suuri juttu ja mie lankesin siihen lankaan heti. Ruokavaliosta poistui lähestulkoon kaikki hiilarit moneksi vuodeksi, tilalle tuli proteiinit. Harmi vaan, että tässäkin mentiin niin pieleen kun vaan voitiin.

Ensimmäinen kunnon parannuksen ruokailuihini tein 2017, kun aloitin työt Sinilinnun päiväkodilla. Silloin tutustuin moniin uusiin kasvisruokiin joihin ihastuin ja jotka vielä tänäkin päivänä kuuluu miun vakioruokiin. Noihin aikoihin aloin myös enemmän hyödyntämään kasviproteiineja, mutta edelleen miun ruoka-annokset oli todella pieniä ja ruokailukertoja oli 3 max 4 päivässä. Noihin aikoihin myös yritin löytää syytä kipuilevalle vatsalleni ja monien kokeiluiden jälkeen huomasin, että punainen liha sekä kovin rasvainen ruoka aiheutti miulle suuria vatsakipuja. Tuolloin jätin punaisen lihan kokonaan ruokavaliostani pois ja on ollut muuten hienoa huomata, ettei nykyään enää koske vatsaan.

Miltä pohjalta sitten lähdin tekemään elämäntapoihini pysyvää muutosta 2020? Olin kyllä jo pitkään tiedostanut, että olin väsynyt eikä energiaa oikein meinannut riittää mihinkään. Tein työtä, joka oli fyysisesti sekä henkisesti raskasta. Tiedostin myös, että painoa oli varmasti tullut vuosien varrella melko paljon ja sekin varmasti vaikutti jaksamiseeni. Olin kuitenkin hyväksynyt kehoni sellaisena kuin se oli ja tiesin, että aina kun yritin lisätä liikuntaa elämääni se katkesi aina siihen kun huomasin etten vain jaksanut. Oli helpompi aina luovuttaa. Tietenkin jo kaksi noidannuoltakin sai miut ajattelemaan itseäni laajemmasta näkökulmasta. Siltikään muutosta liikuntaan ei tapahtunut. Hoidin kyllä itseäni Kajava-hoidolla, että edes jokin muutos oli tapahtunut.

Sitten syksyllä kipeytyivät miun jalat. Sain tietää, että miulla oli plantaarifaskiitti (vanha termi on luupiikki). Olin niin kyllästynyt siihen kipuun ja ravasin useiden lääkäreiden luona kuulemassa, että ei sille oikein mitään voi tehdä ja mitkä kaikki asiat siihen altistaa. Sitten tämä yksi terveyskeskuslääkäri pisti miut vaa'alle. Olin käynyt vaa'alla viimeksi vuonna 2012. Se oli silloin, kun kävin aktiivisesti kuntosalilla ja sehän sitten kaatui silloin siihen kun pää ei ollut oikein kunnossa. Kävin salilla myös about joka päivä, koska luulin että niin kuuluu tehdä.

En olisi halunnut astua vaa'alle. Tiesin, että olen ylipainoinen eikä minua kiinnostunut se luku millään tavalla. No en tiedä olisinko voinut sanoa, että ”Joo en kuule halua tietää”, mutta siihen mie astuin ja katsoin lukua. En muista olenko missään vaiheessa sanonut tuota lukemaa ääneen, mutta nyt kun elämäntapamuutos on onnistunut hyvin voin todeta sen luvun olleen 107kg. Järkytyin. Olin tullut oikeasti sokeaksi sille, kuinka paljon painoa oli vuosien varrella kertynyt. Olin kuitenkin mielestäni suhteellisen terve. Lääkäri määräsi verikokeisiin ja nekin kertoivat sitten, että olin väärässä. Verensokeri oli hieman koholla ja miulla oli D-vitamiinin puutos. Olin menossa pikkuhiljaa kohti 2-tyypin diabetesta, jos en tekisi muutosta. Lääkäri ehdotti hoitomuodoksi pistoksia, lihavuusleikkausta tai pussikeittodieettiä.

Kotiin päästyäni romahdin. Kävin itkemään pöydän ääreen ja Joonas lohdutti vierellä. Itkin ja sanoin, että onko tosiaan niin ettei tässä enää muuta vaihtoehtoa ole kuin ne mitä lääkäri ehdotti? Tuskastuneena totesin, etten mie pysty tähän yksin. En mie saa itseäni harrastamaan liikuntaa vaikka asiat oli kuinka päin helvettiä. Olin viittä vaille valmis romahtamaan taas siihen pisteeseen, että lopetan syömisen kokonaan. Kaksisuuntainen mielialahäiriöni nosti demonista päätään pitkästä aikaa.

Sitten jokin napsahti. Silleen hyvällä tavalla. Päätin, että ei hitto. Mie oon vahvempi nykyään kuin ennen, mie en anna depression viedä miuta tällä kertaa mukanaan. Olin useasti kadehtinut ihmisiä, joilla on varaa personal traineriin, kun näin miten he olivat saaneet pysyä tuloksia. Aloin selaamaan Tampereen personal trainereita ja olin epätoivoinen, monet heistä vaikuttivat sellaiselta etten tulisi heidän kanssaan olemaan koskaan samalla aaltopituudella. Sitten https://www.ptpankki.fi/personal-trainerit/pirkanmaa/ sivulta erottui itsevarman oloinen tyyppi. Päädyin sitten selaamaan Liisan omia nettisivuja ja jokin kolahti. Isona plussana pidin sitä, että hänen luokseen pääsi veloituksettomaan alkukartoitukseen. Sitten asiat menikin jotenkin lumipallomaisesti eteenpäin. Heti siitä kerrasta, kun juttelin Liisan kanssa tiesin et tässä on ihminen jonka kanssa mie onnistun. Studiolta pois kävellessäni soitin Joonakselle ja kerroin, että tietenkin se tulisi olemaan kallista, mutta ahdistuneena sanoin etten pysty tähän yksin ja et mie voin luopua ihan kaikesta muusta jos miulla vain olisi nyt mahdollisuus tähän.

Kotona laskeskelin sitten palkkaani ja muita menoeriä. Tähän oli onneksi se suuri onnenkantamoinen sattunut, että miulle oli juuri samaan aikaan myönnetty kulutusluotto ja se oli miulle se viimeinen päätös. Tiesin, että tämä on asia johon olen valmis ottamaan velkaa. Olisin halunnut sitoutua vuoden valmennukseen, mutta koska olin jäämässä työttömäksi maaliskuussa 2021 miulla oli varaa sitoutua vain kolmeksi kuukaudeksi.

Itse valmennuksesta olenkin paljon kirjoittanut ja purkanut fiiliksiäni. En tiedä vielä tänä päivänäkään paljon painan, en tiedä olisinko valmis näkemään sitä lukua sillä en tiedä olisinko mihinkään vieläkään tyytyväinen. Olen ajatellut, että ehkä tämän vuoden joulukuussa kävisin vaa'alla kun elämäntapamuutoksesta on kulunut vuosi. Se mikä miulla on tässä mittarina on tämä olo sekä se mitä lähdin valmennuksella hakemaan eli liikunnallinen elämäntapa. Suoritin Joonaksen kanssa kuntonyrkkeilyn alkeiskurssin ja tykästyin lajiin. Aion jatkaa kuntonyrkkeilyä sitten, kun löydän siihen sellaisen paikan jossa oloni tuntuu hyvältä. Olen aloittanut crossfitin ONRAMP-kurssin, mutta se jäikin nyt sitten tauolle koska menin ottamaan tatskoja ja niiden kanssa ei oikein sovi näin paranemisvaiheessa tuo urheilu. Onneksi sain siirrettyä kurssin suorituksen toukokuulle.

Mitään ihmeparanemista tässä ei ole tapahtunut. Olen edelleen epävarma ja esimerkiksi ulkona tälläkin hetkellä vallitseva hirveä keli ei inspiroi miuta ulkoilemaan. Onneksi käytiin eilen Joonaksen kanssa pitkällä kävelyllä niin ei haittaa, jos tänään ei ole heti samaa suoritusta tekemässä. Olen oppinut olemaan itselleni armollinen, minimi, optimi, maksimi. Nuo kolme sanaa opin valmennuksesta ja tällekin päivälle olen minimin asettanut.

Miksi sitten kirjoitin tämän tekstin? Sen vuoksi, että tämä on sitä pään terapiaa. Koin, että kirjoitan tämän tekstin todellakin itseäni varten, mutta julkaisen blogissani (joka onkin ollut pitkään hiljaiselolla) jos vaikka miun tarina voisi inspiroida jotakuta muuta. En tiedä onko tämä juuri sellainen inhottava sankaritarina, johon tekstin alussa viittasin, mutta olen miekin tehnyt sellaisen asenteenmuutoksen etten ehkä näe näitä tarinoita enää niin inhottavina. Nostan hattua edelleen kaikille, jotka ovat pystyneet tähän samaiseen suoritukseen mihin itse olen nyt pystynyt.

Mitä vinkkejä sitten itse antaisin muille?

Tunne itsesi. Jos tiedät, että siulla on takana jo tuhat erilaista projektia, mutta ne kaikki ovat epäonnistuneet hanki itsellesi valmentaja.
Havannoi kokonaiskuva, mutta esteiden sijaan näe ratkaisuja.
Löydä laji, josta oikeasti pidät. Sellainen laji, jossa liikunta tulee kuin itsestään
Unohda vaaka
Muista, että ammattilaisurheilijatkaan eivät urheile joka päivä
Unohda dieetit, keskity rakentamaan ruokavalio jota voit noudattaa loppuelämäsi. Muista, että tasapainoiseen ruokavalioon kuuluu hiilihydraatit, proteiinit, kuidut sekä hyvät rasvat.
SYÖ! Muista ruokarytmi! Aamupala, välipala, lounas, välipala (vähän ruokaisampi) ja iltapala. Tämä on tällä hetkellä se mikä sopii minulle ja tällä ateriarytmillä ei tule mielihaluja napostella.
Ole lempeä itsellesi ja muista minimi, optimi ja maksimi. Tee niistä sellaisia, että minimin voit tehdä myös silloin kun ulkona on aivan järkyttävä sää ja mieli on niin matalalla että jo kenkien jalkaan laittaminen saa melkeen aikaan paniikin. Tässä kohtaa suosittelen Antti Tuiskun Pään Takii biisiä.
Jos luot tavoitteita, muista tehdä niitä pitkälle aikavälille. ”Vuoden päästä minä...” Ajattelun sijaan ajattele vaikka ”Viiden vuoden päästä minä..”
Tee asenteenmuutos. ”En pysty tähän” sijaan sano itsellesi, että ”Minä pystyn tähän, minä olen vahva ja rohkea!”
Pidä hauskaa, nauti elämästä!
Monenlaista naamailua ja fiilistä!

Ruuat ennen

Ruuat nykyään

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Hylkään huoleni lähestyvään hämärään~

Olipahan viikonloppu. Joonaksen äiti tuli meille kyläilemään viikonlopuksi ja perjantaina oltiin Joonaksen kanssa Vornan keikalla. Käytiin lauantaina kävelemässä Hatanpään Arboretumilla sekä puistoalueella. Sirpa otti meistä paljon kuvia ja nämä kaikki ovat niin kauniita, että päätin tehdä näistä ihan tällaisen julkaisun niin te muutkin saatte nauttia näistä. Toki joukossa sitten noita miun itsekin ottamia kuvia sekä Joonaksen ottama kuva miusta vaahteranlehtien keskellä.

Mukana myös pari kuvaa Vornan keikalta. Blogitekstin otsikko on lainattu Vornan 'Yksin' kappaleesta.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Metsän poika tahdon olla

Näistä maisemista lähdettiin

Olipahan pari päivää.

Kaikki tietää, että meidän piti alunperin olla reissussa viisi päivää, mutta koskaan ei tiedä mitä tapahtuu kun lähtee luontoon. Meidän reissu siis tällä kertaa päättyi puolikkaaseen matkaan, mutta ei voi sanoa että oltaisiin ihan iisillä menty. Joku sanoisi, että luovutettiin, joku sanoisi että tehtiin fiksusti ja varmaan vielä kolmas sanoisi, että "Kai nyt parin päivän levon jälkeen olisi voinut loppumatkan taittaa."

Olisihan sitä voinut. Uskon, että meistä kahdesta se ois tuo miun sissi-veli ollut joka olisikin jatkanut tänään Hautajärven kautta Urkkalammelle ja siitä mökille vaikka kuinka satoi vettä. Miun pitää vaan myöntää, että mie en jaksanut. Tälläkin reissulla tuli opittua se, että vaikka kuinka oot varustautunut ja katsot et juu ylämäkiä tulee olemaan niin sitä ei vaan tajua mitä se on kun on noin +20kg rinkka selässä.

Ensimmäisenä päivänä me tosiaan lähdettiin Kolin hotellin edestä kohti Akka-Kolia, josta avautui huikeat näkymät. Sitten tulikin vaaraa vaaran perään. Kyltit vaan kertoi, että vaaroja on tulossa mutta missään ei näkynyt kylttejä mein ensimmäisen yön majapaikasta eli Ylä-Murhista.

Akka-Koli

Paha-Kolin läheltä

Tää tais olla jopa pahempi mäki kuin ne vaarat :D

Jari nousee Jauholanvaaralle

Ylä-Murhi. Mmm. Ei sanoja. Kokekaa itse. Semmoinen kesäparatiisi kaikilla mukavuuksilla. Lievästi vilustuneena ja väsyneenä ei ehkä paras paikka koota kuitenkaan telttaa, mutta kyllä sekin onnistui. Ei ehkä ihan ammattilaisten tavoin, kun ei ollut ammattilaisten vehkeitä mutta kyllä siitä Jarille pitää silti 5/5 antaa.

Tämä oli siis oikeasti ainut kyltti koko paikasta. Niin ja Hieman nuo kyltit heitteli, oltiin tultu reilusti yli 10 kilsaa tuona päivänä :D

Rentouttavan telttayön jälkeen irtosi metkat hymyt

#kylttigate

#kolibakteeri

Lakkala oli kyllä kiva.

Reissun hauskimpia osuuksia!

Ois voinut varmaan vaan tuota kiskoo ees sun taas vaikka oli ihan hitonmoinen tuuli ja se lautta meni missä sattu :D

Meidän pömpeli Kiviniemen luontotilalla, Impi <3 Ovee ei oltu kuulemma suunniteltu kuin kääpiöille niinku mie xD

Tuolla käytiin tulilla ja fiilistelemässä. Varsinkin Jari, joka muisteli kaiholla parin vuoden takaista nousuaan Ryläykselle.

Tästä vielä bonuksena kuva miusta tärkeässä duunissa eli ulkoiluttamassa Askodeemusta tuossa pari tuntia sitten <3<3

Eli siis kaikesta huolimatta tuo reissu oli ihan huippu. Ei vedetty loppuunasti, mutta ei se mitään. Aateltiin lähtee ens kesänä sitten inkkarikanootilla jonnekin vittulanjänkälle. Ettekä nyt oo siellä sillein, että ei helvetti ei saatana :D Se vois olla kokemus. Myös talvivaelluksen elämyksestä heiteltiin legendaa ja pohdittiin uraa Metsähallituksen riveissä.

Iso kiitos rakkaalle isoveljelleni. Sie oot ihana, mutta välillä voisit olla jonkun muun veli eikun..... :D

ENSIMMÄINEN, TOINEN JA KOLMAS KERTA MYYTY!

Tuli ainakin todistettua, että läski liikkuu ja vaikka hitaasti mentiin ni perkule kokeilkaapa itte yöpyy Ylä-Murhilla.

Nyt sitten vielä chillii lomailuu Joensuussa, joka on kuulemma syystä erillään muista ja lauantaina sitten takaisin kotiin Tampereelle :)

ps. Klikatkaa ne kuvat isommaksi.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Kättenliittäjäiset

Valkosalvian savulla puhdistettiin koti. Kuva: Laura Jokinen

Lupailin vähän pidempää tekstiä ja kuvia. Tuntuu vaan, että kaikki oleellinen on sanottu joten laitan vaan kuvia. Kaikki kuvat ovat ystäväni Lauran ottamia ja niitä ei saa tietenkään kopioida tai lainata mihinkään tarkoitukseen.

Alttarilla oli tärkeimpien jumalten patsaat (Vasemmalta alkaen isona Odin, pieni patsas on Thor, sitten Frej ja juomasarven takana Freija). Lisäksi myös tietenkin sima sekä uhrileipä.

Meidän yhdessä tekemänä sima siunattiin

Valarenkaan kanssa annettu lupaus on pyhä, sillä lupaus on rikkumaton ja se on annettu jumalten edessä.

Kädet sidottiin yhteen eikä sitä solmua saa aukaista, sillä se symbolisoi meidän yhteistä lupausta olla toistemme kanssa

Oli aika hyvä olla tuon kaiken jälkeen <3

Ystävämme jakoivat pyhän siman kanssamme ja joimme samasta sarvesta.

Uskaltaa vähän hymyilläkin ;)

"Lupaan olla sun"

Alttarikuvaa lähempää

Blogiteksti on hyvä päättää näihin sanoihin, jotka Minna meille sanoi.

Olette valinneet päivän, jolloin tunnustatte rakkautenne myös aasa- ja

vaanijumalille ja jumalattarille, juuri yhdeksäntenä

yhdessäolovuotenanne ja pyhitätte näin myös jumalien pyhän luvun. Se,

että te olette olleet yhdessä näin kauan, yhdeksän vuotta, kertoo

siitä, että te paitsi rakastatte toisianne, mutta se kertoo myös

siitä, että te kunnioitatte toisianne, koette olonne yhdessä

turvalliseksi ja saatte toiselta turvaa, kun elämä oikein koettelee.

Se, että te kaikkien näiden yhteisten vuosiennekin jälkeen vieläkin

haluatte sitoutua toisiinne näiden jumalien ja jumalattarien läsnä

ollessa kertoo kahdesta ihmisestä, joilla on hyvä olla toistensa kanssa.

Luotuaan maailman ja elävät olennot, Odin loi suuren kaikkia yhdeksää

maailmaa suojaavan mahtavan puun, pyhän elämänveden kostuttaman ja

elämänantajan. Se kasvaa kaikkeuden keskuksessa. Sen latva ulottuu

jumalien asumuksiin ja juuret ulottuvat syvälle maan alle, Helheimiin

asti. Se on aina vihanta saarni, Yggdrasill. Yggdrasillin juurien

vieressä, Urthin lähteen luona, asuvat suuret Nornat, kolme

kohtalotarta. Heidän käsissään on meidän ihmisten maailma sekä kaikki

maailmat ja koko maailmankaikkeus, koska he kastelevat jatkuvasti

maailmanpuun juuria pyhän lähteen vedellä, jotta se ei kuolisi.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Vuosi 2017

Vuoden ekoja kuvia ja tääkin otettu Toteemin vessasta :D

Vuosi 2017 on nyt takana. Ajattelin, että blogiin teen taas tällaisen pidemmän summauksen sillä vuonna 2017 tapahtui paljon kaikenlaista.

Keväällä keskityin viemään loppuun kokemusasiantuntija-koulutuksen ja siinä ohessa vein loppuun myös pitkään kestäneen terapiani. Tsemppasin Joonasta lopputyönsä parissa ja juhlimme sitten yhdessä kun oli tullut varmuus siitä, että Joonas saa ammattipaperit sekä ylioppilastodistuksen.

Hain myös tosi ahkerasti töitä ja mieleni veti matalaksi se, että tuntui etten kelpaa mihinkään. En saanut lähihoitajan töitä, en siivoustöitä, en edes kaupan kassalle päässyt. Alkoi kypsymään ajatus siitä, että alan hakemaan töitä myös Lappeenrannan ulkopuolelta. Hain mm. Helsingistä, Oulusta, Joensuusta, Turusta ja sitten täältä Tampereelta. Kysyin oppisopimuspaikkojakin, mutta niitäkään ei tuntunut olevan.

Sitten satuin huomaamaan, että Tampereen steinerpäiväkoti hakee avustajaa esikouluun. Laitoin heti viestiä, että haittaako jos ei ole osaamisalana lapset- ja nuoret. Se ei haitannut ja pääsin heti työhaastatteluun vaikka haastattelut eivät olleet vielä edes alkaneet. Syy tähän oli se, että oltiin katsomassa Joonaksen kanssa kotia Tampereelta sopivasti samaan aikaan ja pääsin haastatteluun.

Kesä menikin sitten muuttohommia valmistellessa. Sain myös tietää etten saanutkaan sitä työpaikkaa mutta pari päivää ennen muuttoa sain tietää et pääsen tekemään kahden kuukauden sijaisuuden dementiahoitokotiin. Sen työsopparin päättyessä sain tietää, että pääsenkin Steineriin töihin ja siellä oon vieläkin <3

Syksyllä käytiin keikoilla ja tutustutiin paremmin Tampereeseen. Meillä kävi paljon ystäviä ja perheenjäseniä kylässä. Syksyllä koettiin myös suru-uutinen, kun saimme kuulla että meidän rakas ystävä Matti kuoli sairaskohtaukseen. Syksy meni sen vuoksi melko sumussa ja hautajaiset oli ehkä kauheinta mitä olen vähään aikaan kokenut.

Sitten kun vielä melkein puolet marraskuusta ja joulukuusta sairastelin. Parvorokko, silmätulehdus, angiina ja pitkä flunssa. Wipii! Siltikin kaiken kaikkiaan vuosi 2017 oli mielenkiintoinen kokonaisuus. Laitan tähän sitten näitä kuvia lisäksi. Klikatkaa isommiksi.